Viime päivinä ollaan saatu Espooseenkin lunta oikein kunnolla. Aurakalustot ovat olleet kovilla, samoin lumikolaajien selät. Autoilijoita tietysti harmittaa, sekä niitä kaupunkilaisia, jotka eivät pidä lumesta. Minusta on aivan käsittämätöntä, että joku voi pitää enemmän mustasta pimeydestä kuin lumesta maassa talvella. Savolaiseen sielunmaisemaan tämä sopii ihan täydellisesti. Kauniit lumiset maisemat on kruunannut muutaman asteen pikku pakkanen. Aikaisin aamulla sekä illalla jo auringon laskettua lähimetsän valaisee maassa ja puissa lepäävä lumipeite. Jopa keski-ikäisyyden aiheuttamasta hämäräsokeudesta kärsivä naisihminen pärjää lumisessa metsässä ilman taskulamppua. Tänään olin niin optimistinen, että koetin ottaa lumisesta metsästä kuvan. Kännykän kamera oli kuitenkin sitä mieltä, että joku roti pitää olla eikä yöllä kuvata.

Espoossa asuva on siitä onnellinen, että se asuu lähellä kaupunkia (joksi Espoota ei varsinaisesti lasketa, ainakaan savolaisjutuissa), mutta kuitenkin ihan maalla. Espoossa voi käydä lenkillä talvella pilkkihaalarissa ja kesällä One Piece haalarissa tai sen halvassa kopiossa. Tai oikeastaan talvella voi pukea molemmat päällekkäin, niin asu on mukava ja kaikin puolin kiristämätön.

Kun Espoossa asuva savolainen lähtee kaupunkiin, niin se ajaa metrolla Helsinkiin, Hesaan tai Stadiin, niinkuin alkuperäisväestö sanoo. Silloin pitää vähän ehostautua ja laittaa farmarihousut jalkaan, ettei ihan juntilta näyttäisi ja joku erehtyisi maalaisena pitämään. Tähänkin asiaan kyllä kasvaa toleranssi, mitä pidempään asuu pääkaupunkiseudulla. Sitä saattaa huomata vuosien saatossa, että joku on pukeutunut flanellisiin yöpuvun housuihin keskellä kaupunkia, jollakin on yksisarvishaalari ja kolmas on pukenut ikäänsä nähden aivan liian lyhyet shortsit jalkaansa. Sitten sitä yhtäkkiä huomaa keski-iän kynnyksellä, että ei sillä ole niin paljon väliä, miten Stadissa pukeutuu.

Erityisen ihanaa Espoossa asumisessa on, että kivenheiton päässä kotoa löytyy pieni kallioinen metsä, jossa voi törmätä kauniiseen metsäkauriiseen tai kaurislaumaan koiralenkillä. Koirilla riittää jänisten ja kauriiden tarjoamia luomupapanoita syödä mahan täydeltä. Joskus metsässä vilahtaa ketturepolainen ja aamuvarhaisella lenkkiä säestää supikoirien rääkyminen. Kerran meinasin kotikulmilla jäädä hirven alle kävelytiellä aamulenkillä. Tästä kirjoitinkin tarinan kymmenen vuotta sitten.

Olemme tehneet lähimetsään omat lenkkipolut, joita pitkin voi sitten kulkea lumisemmallakin säällä. Ryhmä Rämän keskimmäinen jäsen, Pikku Musta on kaivanut puiden alle kuopat, joita hän uskollisesti pitää auki läpi talven. Lenkillä sitten pitää sinkoilla kuopalta toiselle, kaivaa kuoppaa tassut viuhuen ja syödä vatsan täydeltä ihanaa, kylmää maata. Tylsä emäntä kiljuu, että maata ei saa syödä, jolloin täytyy nopeasti vaihtaa seuraavalle kuopalla. Niin hyvää  multaa! Joskus Pikku Musta syö maata höystettynä peuranjätöksillä vähän liikaa ja siitä on seurauksena paha olo kotona lenkin jälkeen. Tiedättehän sen olon, kun on syönyt liikaa irtokarkkeja?

Kyllä maalla on mukavaa.

Muutaman vuoden takaisessa kuvassa meidän perheen Prinsessa