Silloin kun en ajattele olevani adhd, mietin onko minulla lievä maanis-depressiivinen oireyhtymä. Tämä nyt näin huumorimielessä sanottuna.

Viime viikon on ollut maaninen vaihe. Olen melkein myöhästynyt bussista aamulla, kun olen jäänyt verhojen pituuksia mittailemaan. Olenkin saanut hieman sisustusta aikaan. Eilen sitten shoppailtiin lasten kanssa Helsingissä. Saatiinkin ostettua kaikenlaista tarpeellista ja aika paljon jäi myös ostamatta. Tyytyväisin olen lasten luxus-luokan sadepukuihin. Ei enää kovia koppuroita, vaan tuulipukumaista sadekangasta. Kyllä sillä kelpaa olla ulkona iltapäiväkerhossa ja partioretkillä.

Nyt sitten eilisillasta asti on tunnelma alkanut kääntyä depression puolelle. Ärsyttää, suunnattomasti ärsyttää. Varsinainen ärsytyksen kohde on itselleni epäselvä, mutta tuntuu ettei ole hyvä päivä ainakaan tavata ihmisiä. Jokaisen sanominen tai tekeminen tai tekemättä jättäminen ärsyttää itseni mukaan lukien. Koetan kerätä voimia kämpän suursiivousta varten. Mietin, mikä musiikki kävisi tahdittamaan siivousta eli mikä musiikki ei ärsyttäisi. Koska musiikki myös todennäköisesti ärsyttää. Ehkä keitän toisen kupin kahvia, jos siitä olisi iloa. Jotenkin tuntuu kuitenkin, että päällimäisin syy ärsytykseen on juuri se, etten tapaa ihmisiä. Edelleenkään en ole onnistunut löytämään sitä mukavaa naapurin naista, joka kävisi iltaisin minun kanssani kävelylenkillä ja samalla voitaisiin parantaa maailmaan.

No juu, ei auta itku markkinoilla. Lähden tästä toisen kahvimukillisen keittoon ja keräämään lasten kanssa tavaroita siivouksen alta.