Eilen veimme rottamme eläinlääkäriin. Eläinlääkäri oli kanssamme samaa mieltä, että Vohvelille ainut oikea ratkaisu on lopetus. Kylkeen oli kasvanut kuukaudessa valtavan suuri patti ja keuhkojen rohinakin oli tosi paha. Niinpä Vohveli päästettiin paremmille juustomaille. Vaikka tiedän, että se oli ainoa ja oikea ratkaisu, en voi välttää kyynelehtimistä tuon pienen otuksen takia. Mutta niin, meidän suvun naiset ovat tunnetusti kovia kyynelehtimään. (Tämä ainakin on minun käsitykseni, korjatkoon heti, jos jolla kulla on vastalause asiaan.)

Taatelin keuhkojen tilanne vaikutti myös huonolta eläinlääkärin mukaan. Sen sijaan Laku oli hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja keuhkot aivan terveet. Ainoa vaiva pieni ihottuman tapainen takapuolessa. Eläinlääkäri jätti minulle valinnan noiden kahden kohtalosta. Vaihtoehtoina oli, joko molemmat piikille tai molemmat säästetään. En halua jättää yhtä rottaa yksin kitumaan, koska ne kuitenkin ovat laumaeläimiä. Eläinlääkäri arveli, että voisimme vielä koettaa antibioottikuuria Taatelin keuhkovaivaan. Koska Vohvelin menetys oli jo niin rankka pala, päätimme jättää toiset kaksi vielä elolle.

Tyttäreni otti rottien poismenon tyynesti. Hänellä on ollut elämässä viime aikoina suurempikin menetys, joten sairaan rotan poismeno ei häntä niin suuresti hetkauttanut. Rankempaa tämä on minulle. Olisi tehnyt mieli vaan jättää rotta sinne ja juosta pois. Kuolevan rotan katseleminen tuntui niin pahalta, vaikka rauhallisesti Vohveli nukkui pois.

Rottahäkissä on outo tunnelma. Äänekkäin ja sosiaalisin rotta on poissa. Vohveli oli aina luukulla, kun joku tuli. Se oli paljon muita rohkeampi ja uteliaampi. Äänekkäämpikin oli, varsinkin keuhkosairauden pahetessa. Nyt Laku ja Taateli ovat selvästi ihmeissään. Enää ei mellasteta häkissä, vaan ollaan ihan hiljaa ja ihmetellään, mitä nyt on tapahtunut. Missä on Vohveli? Vohveli sai onneksi nukkua sisarustensa seurassa kuljetusboxissa syvään uneen ennen lopullista lopetusta. Laku nuoli Vohvelin piikityskohtaa. Joten kyllähän toiset tilanteen näkivät.

Taateli on ottanut lääkkeensä huomattavasti kiltimmin kuin Vohveli aikanaan. Vohvelilla oli  ikävä tapa rimpuilla ja huitoa tassuillaan, kun yritin antaa lääkettä. Pikkuinen Taateli ei vastustele ollenkaan samalla tavoin, vaan ottaa melko kiltisti lääkkeensä.

Joskus tuntuu, että onko ihminen ihan tyhmä, kun hankkii lemmikkejä? Lemmikkien menettäminen on niin kauheaa. Vastaus siihen on, että ei. Lemmikeistä on niin suuri ilo, että menetys on kuitenkin pienempi paha. Sitä paitsi, jos jotain suree, sillä on ollut merkitystä eläessään.

 

Poissa on pikku rotta.

Pikkuruinen pakkaus.

Se on aivan totta.

Rottamainen rakkaus.