Viime yönä en saanut oikein nukuttua, kun ulkona oli niin tuulista. Jos jonkinlaista kolinaa ja tuulen ujellusta kuului pitkin yötä. Minä kuvittelin, että jotain varmaan pian lentää jonkun ikkunan läpi tuulen mukana. Rotat siihen päälle mellastivat ja tyttärenikin heräsi yöllä ja tuntui pyöriskelevän sängyssä.

Karmivinta oli kuitenkin viime öinen painajainen, joka pesee kauheudessaan mennen tullen telkassa näytettävät sotaelokuvat. Elokuvan aihe siis oli sota, joka alkoi keskellä kirkasta päivää. Olin opiskelijakavereiden kanssa ruokiksella ulkona, kun sain kuulla, ettei koululle kannata mennä, koska sitä aiotaan pommittaa. Pommikoneet kaartelivat jo taivaalla ja ihmiset alkoivat hurjana juosta ympäriinsä etsien jotain suojaa ja turvaa. Juoksin yksin pensaikosta toiseen yrittäen pommisuojaan, joka oli kuitenkin saarrettu vastapuolen tankkiautoilla ja  maastopukuisilla, maalikasvoisilla sotilailla. Siinä vaiheessa tajusin, että sodassa oli kolme osapuolta kahden sijaan. En voinut tietää noista ulkomaalaisista, kuka oli minun puolella ja kuka vastaan. Viereeni tuli makaamaan mies, joka valitti kaverilleen, ettei hänen elämällään ole merkitystä enää. Parempi kuin vain ampuisivat kerralla. Puristin tuon miehen kättä lohdutukseksi ja samalla itse lohtua hakien. En tiennyt, oliko hän vihollinen vai ei, suomalainen ei ainakaan. Mutta mitä sillä oli väliäkään? Kaikilla meillä oli yhtä kurjaa, kuka vaan tulisi ammutuksi mikä hetki vaan.

Nyt pitää lähteä valmistautumaan töihin. Tämä päivä tuntuu lupaavalta, kunhan näistä shokeeraavista sotatunnelmista elvyn.