Eilen veimme Lakun ja Taatelin viimeiselle matkalle eläinlääkäriin. Kurjaa, mutta väistämätöntä. Tällä kertaa en itkenyt aivan yhtä paljon kuin Vohvelin takia itkin. Vohveli oli kaikkein rakkain rotta ja kasvain kasvoi niin yllättäen, etten ollut valmistautunut vielä Vohvelin poismenoon. Sen sijaan Taatelin sairaus oli ilmeinen niin pitkään, että oli aikaa itkeä ja ajatella asia moneen kertaan läpi jo etukäteen. Lakun kohdalla terveen rotan lopetus tuntui epäoikeudenmukaiselta, mutta enemmän väärin olisi ollut jättää Laku yksin kärsimään viimeiset vanhuuden päivät.

Eläinlääkärireissu meni onneksi suhteellisen sujuvasti. Lääkäri oli aikataulussa tai oikeammin hieman etuajassa, joten pääsimme heti sisään. Ilman turhaa jahkailua keskustelimme rottien tilanteen ja eläinlääkäri totesi meidän tehneen oikean ratkaisun molempien rottien kohdalla. Hän laittoi rotille ensin rauhoittavat piikit. Lääkkeet vaikuttivat todella nopeasti, Laku nyökähti saman tien ja Taateli heti perässä. Sen jälkeen lisää toista unilääkettä yliannos ja hetken päästä molemmat rotat olivat jo autuaammilla juustomailla. Vain varpaat hieman nytkähtelivät jäljelle jääneen hermotoiminnan ansiosta, vaikka sydän oli jo pysähtynyt. Lääkäri kysyi, halusimmeko hyvästellä rotat yksin. Ei, halusin vain mahdollisimman pian pois. Lääkärilaskukin oli tällä kertaa yllättävän pieni verrattuna aikaisempiin käynteihin. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Hyvästi rakkaat pikkurotat. Koti on hiljaisempi ilman teitä. Olitte aina aamulla ensimmäisenä häkin ovella minua tervehtimässä. Nyt häkki on parvekkeella pestynä tuulettumassa. Olo on tyhjä ja kyyneleitä pukkaa.

"Kaksi maailman kauneinta,

kaksi maailman herkintä,

kaksi maailman pienintä,

ja tärkeintä sydäntä..."

(Jippu)