Kovin monesti olen viime aikoina todennut Maija Vilkkumaan sanoin "Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveää?". Kyse ei ole mistään ulkopuolisesta tekijästä, vaan omasta sisäisestä kaaoksesta. Tunteesta, ettei elämästä selviä hengissä, mikä pitääkin paikkansa. Päivät ovat kauheaa kiirettä aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikosta toiseen... Edes viikonloppuna ei ehdi tekemään mitään kivaa, kun siivous, pyykkäys ym. pakolliset asiat täyttävät päivät.

Eilen kaikesta huolimatta kävin salilla ja luin hyvän lehtijutun omannäköisestä elämästä ja sen etsimisestä. Eräs mummo oli kuolinvuoteella sanonut osuvasti viimeisinä sanoinaan: "Niin monta tuntia elämässäni minä turhaan siivosin." Miettikää sitä. Kuka meille sanoo, miten elämä pitää elää ja mitä pitää tehdä? Toki joskus pitää siivotakin, mutta missä menee raja? Enkä puhu nyt vain siivouksesta. Usein me vaan tehdään asioita päivästä toiseen kuin robotit, koska niin pitää tehdä. Unohdetaan, mitä haluttaisiin tehdä, kun ei ole aikaa kuitenkaan. Kuka sen ajan vie? Oma sisäinen pakko.

Eikä siinä vielä kaikki. Olen huomannut, että oma sisäinen pakkoni yrittää ottaa hallinnan myös läheisistäni. Täytän parhaani mukaan myös lasten ja mieheni päivät "tärkeillä asioilla", mitä pitää tehdä. Lapset toki protestoivat, mutta tekevät ja uskovat, että olen oikeassa. Mieheni sen sijaan on hyvin jääräpäinen ja kieltäytyy täyteen ohjelmoiduista päivistä. Kuten eilen salille lähdöstä. Vasta salilla tajusin, että minä haluan käydä salilla ja nautin siitä, hän ei. Minun omannäköiseen elämääni kuulu kuntosali, mutta hän katsoo mieluummin elokuvaa kotona. Miksi en antaisi hänen elää edes muutamaa tuntia omannäköistä elämää?

Nyt täytyy opetella ottamaan omaa aikaa ja antamaan sitä myös perheelle, kaiken "pakon" keskellä. Kuka sanoi, että elämästä ei saa nauttia?