Suomalaisessa kulttuurissa ei turhia tuhlata sanoja toisten kehumiseen ja kiittämiseen. Tasapuolisuuden nimissä ei sitten kehuta eikä kiitellä itseäkään. Minä olen ainakin värjötellyt vielä jonkinasteisen syysmasennuksen kourissa ja tunnen joka päivä olevani maailman huonoin ihminen niin töissä kuin kotonakin.

Eilen sitten sain oivalluksen, että olen aika typerä. No, se ei ollut se uutinen, typeräksi olen tuntenut itseni jo kohtalaisen kauan. Vaan typerä olen sen takia, että annan muiden mielipiteiden vaikuttaa niin vahvasti omakuvaani. Niinä päivinä, kun olen tekemisissä positiivisten ihmisten kanssa, koen itsekin olevani aika onnistunut painos. Se vain siksi, että nuo ihmiset kehuvat minun erinäisiä ominaisuuksiani ja puhuvat minulle ystävällisesti, vaikka tekisin jotain typerää. Toisina päivinä koen itseni maailman surkeimmaksi ihmiseksi ihan vain siksi, että joku on jotain tokaissut hieman epäystävälliseen sävyyn enkä ole pystynyt täyttämään kaikkia minuun kohdistuneita odotuksia.

Kaikkein kauheinta tässä yhtälössä on kuitenkin se, että minä itse syötän itselleni koko ajan negatiivisia ajatuksia. Tänään päätin hokea itselleni mielessäni, että minä osaan ja pystyn, minä olen hyvä... Sain itseni kiinni negatiivisista ajatuksista varmaan monta kymmentä kertaa. Jos kokoajan moittii itseään, niin tekee kyllä aikamoisen karhunpalveluksen itselleen.

Usein mietin, mitä tämä todellisuus oikeasti on? Onko se harmaata vai onko se ihanan värikästä elämää? Oikeastaan elämä on vain elämää, jonka meidän mielemme värittää. Joku viisas on sanonut, että aina on riittävästi aihetta synkkyyteen niille, jotka haluavat olla synkkiä ja aina on riittävästi ilon aiheita niille, jotka haluavat olla onnellisia. Valinta on meidän jokaisen oma. Miksi ei siis alettaisi näkemään noita ilon aiheita ja nauramaan kaikenlaisille typeryyksille, joita väistämättä tulee elämässä tehtyä? Mitä sitten, jos joku ei pidä meistä? Eihän mekään pidetä kaikista muista, eihän? Ei anneta sen pilata päiväämme.

Minä olen päättänyt aloitta elämässäni positiivisuus-projektin. Osa yksi on tuossa mainitsemani itsen kehuminen. Ei tarkoita, että julistan erinomaisuuttani koko maailmalle, vaan sellaista hiljaista itseen uskomista ja itsensä tsemppaamista, kun masennus meinaa iskeä päälle. Ei helppoa, mutta taisteltava on! Uskon, että jonkin ajan päästä ajatukset kuin itsestään kääntyvät positiivisemmiksi.

Osa kaksi on kehua ja kiittää lapsiani ja muita perheenjäseniä. Negatiivisetkin asiat voi sanoa positiivisesti, hyvien asioiden väliin piilotettuna, sandwich-tekniikkaa käyttäen. Kiittää ei voi koskaan liikaa. Kiitos tuottaa aina hedelmää. Sanotaan, että kissa kiitoksella elää. Kyllä siitä aika paljon virtaa saa pieni ihminenkin!

Osa kolme on yrittää keksiä jotain positiivista sanottavaa muille ihmisille kuten työkaverit tai vaikka bussipysäkillä seisovat ihmiset tai asiakkaat töissä. Jos kehuu jotain ihmistä tai vaikka sanoo, että "oletpa löytänyt kivat kengät", niin johan vain tuntuu kivalta, eikö? Tämä kehuminen ei kuitenkaan kuulu perussuomalaiseen luonteenlaatuun, joten tuottaa ehkä hieman työtä alussa päästä vauhtiin...