Kävin tänään koiran kanssa lenkillä metsässä. Sammaleen vihreässä, kevään tuoksuisessa metsässä mieleeni juohtui monta hienoa ajatusta. Kiipeilessäni kallioilla ja samotessani iltahämärässä luomumetsässä tajusin, miten paljon pidän tästä metsästä. Miten onnellinen olen, että minulla on metsä lähellä. Synkkänä ajattelin, millaista on, jos meidän rakas metsämme tuhotaan ja sinne sijoitetaan jätevedenpuhdistamo.

Tänään mietin, miten jokainen paikka jättää meihin jälkensä ja kaipuu koteloituu sydämeen. Minulla on ollut monta kotia ja kotipaikkakuntaa. Jokainen koti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni ja haikeana ajattelen entisiä kotejani ja sitä, kuka niissä nyt asuu. Minun kodissani. Tällä hetkellä voin sanoa, että olen kotiutunut tänne Espooseen. En pidä kaikesta siitä, mitä ympärilläni on. En pidä kaikista naapureista taikka asioista täällä. Mutta silti tämä on minun kotini ja takapihaltani lähtee kävelytie ja metsä lukuisine polkuineen. Minun metsäni. Tunnen metsäni lukuisat polut, kaatuneet puut, nuotiopaikat kalliolla. Tiedän, missä kohti metsää kasvaa erityisen ihanaa rahkasammalta. Sammal on vaaleanvihreää ja pehmoista. Se kasvaa muutaman neliömetrin kokoisella alueella puhtaana ja vihreänä. Puiden välistä aurinko paistaa juuri tuohon kohtaan. Sammal näyttää kuin pehmeältä pediltä, mihin tekisi mieli uppoutua. Tuijottaa yllä huojuvia puita ja sinistä taivasta. Minun kaunis metsäni.

Eräänä päivänä kävelin töistä Helsingin keskustassa. Kaupunki kylpi ilta-auringon valossa. Rakennukset heittivät pidentyviä varjojaan kadulle. Ilma oli leuto ja kevään saattoi haistaa. Totesin mielessäni, että rakastan kesäistä Helsinkiä. Vaikka luulin, etten koskaan sanoisi tuota. Rakastaisi Helsinkiä! Mutta kesäisestä Helsingistä minulla on monta mukavaa ja haikeaakin muistoa. Joku osa minusta on kaupunkilainen, vaikka iso osa minua onkin maalainen.

Ehkä kyse ei olekaan tuosta hetkestä, vaan hetkestä sen takana. Tuulahduksesta menneisyydestä. Nostalgisesta tunnelmasta, minkä joku paikka herättää. Rakastan metsää Espoossa, koska olen viettänyt lapsuuteni metsän keskellä Savossa ja vaellellut metsässä mietiskellen syntyjä syviä. Rakastan Helsinkiä, koska olen rakastanut Helsingissä tai ehkä, koska olen viettänyt osan onnellisesta lapsuudestani kaupungissa. Elämä kiertyy nousevana spiraalina itsensä ympäri. Samat teemat toistuvat, samat ongelmat elämä heittää meille aina uudestaan käsiteltäviksi. Joka kerta tämä jaksaa hämmästyttää. Tässä olin silloin ja taas olen tässä.