Joka kevät se iskee. Nimittäin juoksukuume taikka lenkkihimo, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua. Se alkaa siinä vaiheessa, kun lunta on vielä maassa, mutta jalkakäytävät alkavat sulaa ja ilta-aurinko paistaa vielä viistosti, vaikka kello on yli viiden iltapäivällä.

Lapsuudessani muistan ystäväni todenneen aurinkoisena päivänä koulun ikkunasta ulos katsoessaan, että "olisipa hyvä päivä olla pilkillä." Minä koen saman ilmiön katsoessani sulia jalkakäytäviä aurinkoisena kevätpäivänä: "Olisipa hyvä keli olla lenkillä." Jalkojen rytmikäs rummutus, loppumattomalta tuntuva lenkki, vain tämä hetki ja elimistössä jylläävä endorfiinimyrsky.

Ennen en ymmärtänyt, miten jotkut voivat pitää juoksemisesta. Minusta se oli puuduttavan tylsää itsensä rääkkäämistä. Nykyään rakastan juuri sen tylsyyttä, vastapainona ärsyketulvalle arjessa. Hetki hiljaa, vain askelten tasainen rytmi taustamusiikkina. En halua yleensä koskaan musiikkia mukaan lenkille. Keväällä juoksulenkin kruunaa lintujen laulu.

Talvikelillä juoksua en harrasta. Se on minusta liian ekstreemiä. Liukkailla jalkakäytävillä juoksu ei tuota samanlaista autuaan rentoa oloa, vaan lähinnä jännittystä siitä, milloin nilkka nyrjähtää tai takapuoli kolahtaa tantereeseen. Mutta joka kevät lenkkipolut alkavat kutsua.

Eilen näin jo kaksi ahkeraa juoksijaa. Tänään aion minä liittyä heihin ja lähteä kevään ensimmäiselle juoksulenkille. Toivotaan että aurinko paistaa nätistä iltapäivällä.