Asuntomme ulkoseinää pitkin katonrajaan asti kiivennyt köynnös on aiheuttanut keskustelua perheessämme. Minä olen puhunut köynnöksen puolesta. Sehän on upea vihreä ilmestys kesällä ja syksyllä loistaa ruskan väreissä. Mieheni näkemys oli, että mokoma köynnös tuhoaa seinän ja kattorakenteet ja on muutenkin kamala. Myönnyin kyllä siihen, että katon rajassa kiipivä köynnös saattaa saada jotain pahaa aikaan emmekä toki halua vesivahinkoja aiheuttaa köynnöskasveja hellimällä, joten suostuin parturointiin.

Minun näkemykseni oli leikata kasvi takapihan terassin katonrajan korkeudelle, mieheni halusi köynnöksen maan tasalle. Kyllä se siitä kasvaa, hän sanoi. Olimme kuitenkin päättäneet jättää pari metriä köynnöstä. Jossain vaiheessa köynnös kuitenkin kärsi onnettomuuden. Mies irroitti sen seinästä ja jäljellä oli vain pari metriä puutunutta vartta, joka huojui epämääräisenä ja ennen kaikkea rumana. Tempaisin uusilla upeilla oksasaksillani viimeisetkin varret maan tasalle.

Mieli surun murtamana surffasin nettiin etsimään tietoa tuosta mystisestä köynnöksestä. Nyt se kuoli, oli päällimmäinen ajatus. Diagnosoin köynnöksen imukärhivilliviiniksi. Riemukseni kyseinen kasvi on hankala tapettava, eli nousee vielä maan tasalle leikkauksenkin jälkeen ja kasvaa nopeasti. Laitoin kuitenkin varuilta varrenpaloja juurtumaan multaan, jos vaikka ei nousekaan tai jos joku muukin haluaa tuollaisen villin köynnöksen elätikseen. Puupalat ovat nyt makuuhuoneessamme  hyllyn päällä tehohoidossa. Ulkona on niille vielä kylmä. Minä voin seurata niiden kasvua lähietäisyydeltä ja tarkastaa heti aamulla, onko jotain edistystä tapahtunut.

Köynnöksestä jäi pari metrisiä koukeroisia varrenpätkiä, joista taittelin kranssin jonkun kekseliään nettiin laittaman vinkin perusteella. Imukärhivilliviinin oksat ovatkin tuohon erinomaisia, koska ovat taipuisia ja koristeellisen näköisiä.

Eli loppu hyvin, kaikki hyvin, tässäkin puutarhatarinassa. Nyt syön jotain aamiaista ja lähden sitten koiran kanssa etsimään keväänmerkkejä ulkoa.