Ennen aina ajattelin, että uusi tavara on paras ja hienoin. Neitseellinen tavara, jota ei kukaan ole koskaan käyttänyt ja eikä siinä ole mitään kulumia tai jälkiä eletystä elämästä. Jos tuunasin vanhasta jotain uutta, vanha menneisyys ei saanut näkyä. Uuden piti näyttää uudelta ja kätkeä vanha historia maalin tai muun alle.

Nykyään olen alkanut ajatella yhä enemmän, että tavaran menneisyys tekee siitä kiinnostavan. Miksi kaikki pitäisi kätkeä? Olisipa kiinnostavaa tietää, millaisista oloista kirpputoritavaratkin tulevat, millainen käyttäjä ja koti niillä oli ennen kuin minä löysin ne? Seccossa tavaroita tutkiessamme mielenkiintoista oli juuri niiden historia. Tutkimme tavaroita ja mietimme, että mitä ne ovat olleet ennen. Joistakin historia näkyi ilmiselvästi, mutta joissakin se oli aika hyvin piilossa. Koimme löytämisen riemua, kun tajusimme mitä oli käytetty tuotteessa materiaalina.

Eilen mietin, että jos tekee taidetta pesupalloista, niin mitä se haittaa, että niissä näkyy läheltä katsottuna mitta-asteikko? Miksi kukaan ei saisi tajuta, että nehän on pesupalloja?

Eikö ihmisistäkin mielenkiintoisimpia ole ne, joilla on tarinoita? Ne, joilla on kokemuksia elämästä, ehkä kipeitäkin sellaisia. Täydellisen elämän eläneen ihmisen kanssa ei paljoa ole puhuttavaa. Voi vaan todeta, että hieno homma.