Viime viikonloppuna suomalais-intialainen tuttavapariskunta oli meillä kylässä. Oli kivaa saada vieraita kylään pitkästä aikaa. Minä inhoan tätä yksinäisyyttä täällä. Olen marissut jo monta viikkoa, että en halua asua yksin lasten kanssa. Haluan mieheni rinnalleni joka päivä. Ja haluan tavata ihmisiä viikonloppuisin, enkä istua kotona perheen kesken joka kerta.

Mieheni kokkaili intialaisia ruokia minun koettaessa saada asuntoa muuten jonkinlaiseen järjestykseen ennen vieraiden tuloa. Sanoinkin miehelleni, että mitä tästä tulisi, jos mieheni ei osaisi laittaa ruokaa ja minun pitäisi hoitaa kaikki kotityöt. On ihanaa, että mies osaa laittaa ruokaa ja vielä herkullista sellaista. Minun tehtäväni on laittaa riisi kiehumaan ja tehdä raita-kastike. Loput hoitaa taitavampi kokki.

Vieraat toivat myös mukanaan intialaista kasvisruokaa ja tekivät vielä paikan päällä intialaisia chapati-leipiä. Ja taas oli miespuolinen kokki pääroolissa. Naispuolinen tuttavamme tosin oli tainnut tehdä kasvisruoan.

Minä koen kestosyyllisyyttä meidän einespainotteisesta ruokavaliosta. Mutta minulla ei kertakaikkiaan riitä aika, voimat ja mielikuvitus keksiä keittokirjoista ja muista ohjelappusista kotiruokaa viikoksi ja valmistaa niitä työpäivän päätteeksi. Varsinkin kun usein kiitos on: "Mitä tämä on? Minulle ei maistu. Minä otan leipää."