Googlailun tuloksena päädyin Valeäidin vinkkeihin blogin perustamisesta. Linkki sinne löytyy tästä. Eli loppujen lopuksi ihan miten vaan, ei niin väliä. Mutta kun pitäisi keksiä täydellinen nimi ja ihana blogialusta, sanoo minun perfektionistinen puoleni. Ja mitä sitä sitten kirjoittaa? Jotain fiksua ja pätevää vai samoja huonoja juttuja kuin tähänkin asti? Miksi sitten toisaalta edes muuttaa tästä osoitteesta? Mulle-heti-kaikki-nyt-puoleni ei jaksa odottaa, vaan hyppii kärsimättömänä tasajalkaa. Eikö se blogi jo löydy? Joku uusi, ihana, kaunis tai ehkä vähän rock-henkinen?

Koetan vetää vähän henkeä ja luottaa siihen, että kaikella on aikansa. Se oikea blogialusta tulee vastaan jonain päivänä ja nimi sille löytyy myös. Nyt täytyy rauhoittua ja jatkaa tätä omituista höpöttämistä tällä alustalla siihen asti. Mutta laittakaa ihmessä vinkkejä kivoista blogialustoista, jos teillä on niistä kokemusta!

Suositelkaa minulle hyviä blogialustoja, jos jolla kulla on jostain kokemusta.

Kun olet ensin tehnyt suuret päätökset,
pienet asiat ratkeavat itsestään.
Tämä edellyttää, että usko itseesi on
vahvempi kuin epäilys.

-Josef Kirschner

Joku toinen on sanonut, että ensimmänen askel on se vaikein. Minä olen miettinyt tätä monesti. Elämä on aika iso ja pelottava juttu. Isojen muutosten ja päätösten tekemisellä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Ei ehkä kannata laittaa elämässään isoja asioita uusiksi ihan hetken mielijohteesta. Mutta joskus sitä jää vatvomaan jonkun asian äärellä vähän liiankin kauaksi aikaa. Miettii, että pitäisi ja haluaisin, mutta entä jos sitten...? Kun huomaa löytävänsä itsensä seisomassa jyrkänteen reunalla ja tuuli työntää selästä eteenpäin, silloin kannattaa levittää siipensä ja hypätä. Vaikka ei tiedä, mitä on edessä päin ja mitä se polku tuo tullessaan. Vaikka tuntuu sillä hetkellä, että kaikki ei ole ihan selvää ja epäily iskee, että uskaltaako ja pystyykö. Kyllä, elämä kantaa. Asiat järjestyy, kun vaan ensin uskaltaa ottaa sen ensimmäisen askeleen. Se on se vaikein.

Olen huomannut omassa elämässäni, että ihminen pystyy kaikenlaiseen, kun vaan päättää uskaltaa yrittää. Ehkä en ole oikein sisäistänyt fyysistä ikääni, sen verran paljon minulla on vielä elämäni varalle suunnitelmia ja haaveita. Olen ehkä vähän hurjapää ja nautin kihelmöivästä jännityksestä ja siitä tunteesta, kun olen jonkin uuden äärellä.

P.S. Blondi ei tajua tämän blogipohjan sielunelämää ja huomaan, että loppupätkä tekstistäsi on pienemmällä rivivälillä. Tämä on pienoinen haaste perfektionistille hyväksyä, että kaikki ei ole aina täydellistä. Elämä opettaa. Ja jos joku tietää, miten ongelma korjataan, niin vielä parempi. ;)

Kävimme läpi kuolemankolareihin johtaneita onnettumuuksia, joista valitsimme yhden esimerkkitapauksen ja pohdimme ryhmissä, miten ennakoinnilla olisi voinut estää kyseisen tapahtumaketjun eri vaiheissa. Tällainen ratkaisukeskeinen pohdinta on paljon virkistävämpää kuin tylsien luentojen kuuntelu. Samalla tuli nähtyä muita H-DCF:n jäseniä. Itse olen sen verran uusi klubilainen, etten ole vielä ehtinyt ihmisiin tutustua juuri muuta kuin keskustelufoorumilla. Jos joku haluaa tapahtumasta kuikuilla kuvia, niin muutama kappale löytyy Harley-Davidson Helsingin facebook-sivuilta ja Instagramista.

Mitä tapahtumasta jäi käteen? Kotona voi vielä jälkikäteen pohtia, miten tärkeää on muistaa aina tarkastaa  ennen ajoonlähtöä moottoripyörän ja kuskin hyvä ajokunto, pitää riittävä turvaväli liikenteessä ja harjoitella hyvin oman pyörän käsittely. Kaikkein eniten paheni ikävä kesäisille teille huristelemaan Porsterilla. Nyt on kova ikävä omaa pyörää, joka talvilomailee alan liikkeen talvisäilytystiloissa. Jos meillä olisi oma lämmin talli, niin nyt hiipisin sinne ja päräyttäisin Porsterin käyntiin. Ihan vaan siksi, että saisin kuunnella sen matalaa murinaa, joka saa hymyn leviämään minun kasvoilleni. Älkää kysykö, miksi näin tapahtuu. Siinä äänessä on jotain maagista. Onneksi parin viikon päästä on moottoripyörämessut, jotka tosin tuskin helpottavat yhtään ajokuumetta.

Maca on siis lisätty minun aamiaisen superfood-komboon. Sekoittelin macajauheen aamukahviini, joka on ihan taatusti piristävä juoma, ei epäilystäkään. Puurokulhostani löytyi tänä aamuna kaurapuuroa soijamaidolla ja taatelilla maustettuna, mustikoita, vadelmia ja soijarahkaa. Kaurapuuro ja mustikathan ovat suomalaista superruokaa. Mielestäni kannattaisikin ottaa ensin kotimaiset superruuat ruokalistalle ennen kuin hönkää kauppaan ostamaan kaiken maailman ihmeitä. Monipuolista ruuan toki pitää olla, mutta kotimaan tarjontaa kannattaisi muistaa pelkästään jo edullisuuden takia.

Palatakseni vielä lopuksi macaan. Googlatessani macaa netistä törmäsin artikkeliin koskien macan kotikasvatusta. Pitäisiköhän hommata macan siemeniä ja laittaa macaa ruukkuun kasvamaan ensi kesänä?

Vegaaneja on moneen lähtöön ja niin on vegaaneille ruokaakin. Viime vuosina minusta on tullut einesvegaani. Tämä johtuu siitä, että kauppojen eineshyllyihin on tullut kiitettävästi vegaanillekin sopivia eväitä ja minä olen aika peruslaiska kokkaaja. Ihan hyvin ihminen voi täyttää energian tarpeensa eineseväillä, vegenakeilla, leivällä ja Alpron rahkalla. Paitsi aamiaiseksi on aina kaurapuuroa. Höysteet siinä voi vähän vaihdella, mutta puuroa pitää olla.

Viime aikoina olen kärsinyt vetämättömästä olosta ja ties mistä pikku flunssasta jatkuvalla syötöllä. Pohdittiin kotona, että voisiko ainakin osasyyllinen nuhjuiseen oloon olla puutteellinen ravitsemus. Päätimme tehdä uuden vuoden lupauksen, että alamme syödä joka päivä kasviksia ja hedelmiä ainakin sen puoli kiloa päivässä. Tosi asiassa monena päivänä kokonaissaldo menee varmaan lähemmäs kiloa. Kasvisten syöntiin voi jäädä ihan koukkuun. Kaikki lähtee siitä, että jääkaapissa pitää olla valikoima kasviksia ja hedelmäkorissa hedelmiä. Kasviksista kokkaillaan kaikenlaista lisäkettä ja salaattia pääruuan kylkeen. Hedelmiä popsitaan välipaloiksi. Lisäksi otettiin D-vitamiini ja rautalisä käyttöön. Viime aikoina en ole enää tarvinnut käydä kaupasta hakemassa töihin lounasta, vaan olen pakkaillut kaikenlaista jännää jääkaapista pieniin rasioihin. Ihan ihmeellistä, miten ihmisen vireystila voi muuttua.

Taidanpa lähteä tästä taas salaatin tekoon huomista varten. Mitä teidän salaattikulhosta löytyy?

Espoossa asuva on siitä onnellinen, että se asuu lähellä kaupunkia (joksi Espoota ei varsinaisesti lasketa, ainakaan savolaisjutuissa), mutta kuitenkin ihan maalla. Espoossa voi käydä lenkillä talvella pilkkihaalarissa ja kesällä One Piece haalarissa tai sen halvassa kopiossa. Tai oikeastaan talvella voi pukea molemmat päällekkäin, niin asu on mukava ja kaikin puolin kiristämätön.

Kun Espoossa asuva savolainen lähtee kaupunkiin, niin se ajaa metrolla Helsinkiin, Hesaan tai Stadiin, niinkuin alkuperäisväestö sanoo. Silloin pitää vähän ehostautua ja laittaa farmarihousut jalkaan, ettei ihan juntilta näyttäisi ja joku erehtyisi maalaisena pitämään. Tähänkin asiaan kyllä kasvaa toleranssi, mitä pidempään asuu pääkaupunkiseudulla. Sitä saattaa huomata vuosien saatossa, että joku on pukeutunut flanellisiin yöpuvun housuihin keskellä kaupunkia, jollakin on yksisarvishaalari ja kolmas on pukenut ikäänsä nähden aivan liian lyhyet shortsit jalkaansa. Sitten sitä yhtäkkiä huomaa keski-iän kynnyksellä, että ei sillä ole niin paljon väliä, miten Stadissa pukeutuu.

Erityisen ihanaa Espoossa asumisessa on, että kivenheiton päässä kotoa löytyy pieni kallioinen metsä, jossa voi törmätä kauniiseen metsäkauriiseen tai kaurislaumaan koiralenkillä. Koirilla riittää jänisten ja kauriiden tarjoamia luomupapanoita syödä mahan täydeltä. Joskus metsässä vilahtaa ketturepolainen ja aamuvarhaisella lenkkiä säestää supikoirien rääkyminen. Kerran meinasin kotikulmilla jäädä hirven alle kävelytiellä aamulenkillä. Tästä kirjoitinkin tarinan kymmenen vuotta sitten.

Olemme tehneet lähimetsään omat lenkkipolut, joita pitkin voi sitten kulkea lumisemmallakin säällä. Ryhmä Rämän keskimmäinen jäsen, Pikku Musta on kaivanut puiden alle kuopat, joita hän uskollisesti pitää auki läpi talven. Lenkillä sitten pitää sinkoilla kuopalta toiselle, kaivaa kuoppaa tassut viuhuen ja syödä vatsan täydeltä ihanaa, kylmää maata. Tylsä emäntä kiljuu, että maata ei saa syödä, jolloin täytyy nopeasti vaihtaa seuraavalle kuopalla. Niin hyvää  multaa! Joskus Pikku Musta syö maata höystettynä peuranjätöksillä vähän liikaa ja siitä on seurauksena paha olo kotona lenkin jälkeen. Tiedättehän sen olon, kun on syönyt liikaa irtokarkkeja?

Kyllä maalla on mukavaa.

Muutaman vuoden takaisessa kuvassa meidän perheen Prinsessa

Silti onni on tässä hetkessä. Vai onko? Pohdin asiaa tätä juttua kirjoittaessani. Tällä hetkellä on helppo olla onnellinen, kun kaikki on hyvin. Vielä vähän aikaa sitten elämä tuntui mustaakin mustemmalta. Vaikka silloinkin kaikki oli hyvin, loppujen lopuksi. Kun synkkyys valtaa mielen, niin se helposti peittää alleen kaikki hyvät asiat. Elämä ei kuitenkaan ole koskaan mustavalkoista, vaan elämästä löytyy kaikenlaisia sävyjä  ja värejä.

Elämässä pitää olla unelmia. Mutta on tärkeää myös nähdä se, mitä itsellä on jo nyt tässä hetkessä. Elämä on aika lyhyt, loppujen lopuksi. Kukaan ei ole katunut kuolinvuoteellaan, että siivosi liian vähän tai ei ajellut säännöllisesti säärikarvojaan. Ihmiset surevat elämätöntä elämäänsä.

Minä olen kapinallinen. Ihan vähän vain. Minun kotini ei ole täydellisessä järjestyksessä ja siivouspäiväkin on silloin kun siltä tuntuu. En lue naistenlehtien kauneusvinkkejä, vaan painin mieluummin hapkidotreeneissä ja olen mustelmilla päästä varpaisiin. Ei siivous tai naistenlehtien lukeminen ole pahasta. Pahasta on se, että elää elämää, jonka joku muu on suunnitellut. Töissä täytyy noudattaa ohjeita, se on selvä. Vapaa-aika on kuitenkin omaa aikaa, jolloin on lupa tehdä itselle tärkeitä asioita. Ei silloin tarvitse raataa kotitöitä, ellei siitä saa nautintoa. (Olen kuullut, että siivouskin voi olla intohimon kohteena.) Elämässä on pakko tehdä joskus jotain asioita vapaa-ajallakin. Silti pitää uskaltaa ottaa myös omaa aikaa, hankkia harrastus tai vaikka maata sohvalla ja katsoa elokuvia. Olla onnellinen tehdessään sitä, mikä tuntuu hyvältä itselle, potematta syyllisyyttä.

Kävin melko pitkän keskustelun itseni kanssa, aloittaisinko blogin kirjoittamisen uudelleen. Pohdin, että ei kukaan kuitenkaan halua lukea minun tyhjänpäiväisiä kirjoituksia. Entä sitten? Kirjoitan silti, koska kirjoittaminen on kivaa. Seuraava ajatus oli, että kirjoitan jotain tyhmää ja mokaan. Varmasti teen niin. Kirjoitan silti, koska tyhmätkin jutut voi olla viihdyttäviä ja epätäydellisyys ihmisisessä tekee hänestä ihmisen. Mietin, että kannattaisi keskittyä varmaan jonkun aihepiirin ympärille, jos haluaa lukijoita. Mutta en minä osaa valita elämästäni yhtä asiaa, josta keksisin kirjoitettavaa loputtomasti. Ei se ole niin tärkeää, kuinka moni blogiani lukee. Tärkeää on, että saan tehdä blogista oman näköiseni. Pelkäsin, että saan ikäviä kommentteja blogiini. Ehkä suurempi pelko on kuitenkin, että en saa yhtään kommenttia.

Tällä hetkellä olen onnellinen kirjoittaessani tätä tarinaa tänne blogiin, koirien nukkuessa kuka missäkin. Olen aina rakastanut kirjoittamista. Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Itse olen huomannut, että on aika tärkeää elämässä tietää, mihin suuntaan soutaa kanoottiaan elämän virrassa. Elämässä on paljon sattumaa. Tapahtuu asioita, mitä ei voi tietää edeltä käsin ja asioita, mitä ei voi käsittää. Silti monesti elämässä voi myös todeta, että se piste, mihin on päätynyt, on tulosta siitä, mitä on tehnyt ennen sitä ja mitä on ajatellut ennen tekemiään valintoja elämässä. Mikäli ei ole miettinyt, minne on menossa, on elämässä vähän tuuliajolla ja saattaa tössähtää karille helpommin.

Monilla meillä on paljon unelmia, mutta puuttuu rohkeutta uskoa unelmiin ja mennä niitä kohti. Harvoin varmasti pystyy näkemään koko polun kirkkaana lähtöpisteestä tavoitteeseen. Mutta jos uskaltaa unelmoida ja mennä unelmaa kohti, tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, mitä elämä tarjoilee, niin elämässä voi tapahtua asioita, mihin ei olisi uskonut.

Viime kesänä menin ajokouluun ajatuksena ajaa moottoripyöräkortti. Voin kertoa, että siinä oli usko monesti koetuksella. Mutta ajattelin, että lopulta on vain ajan kysymys, että saan kortin, jos vaan jaksan käydä sitkeästi tunneilla. Toki se oli jonkin verran myös rahakysymys, koska lisätunnit eivät ole koskaan ihan ilmaisia. Mutta melko epäuskoinen olo oli, kun vihdoin seisoin ajolupa kädessä ajoradan reunalla. Jos joku haluaa lukea seikkailuistani ajoradalla tarkemmin, niin kirjoitin siitä Harley Davidson-foorumille. Pääset lukemaan tarinaa tästä.

Yksi hyvä tapa selvittää ajatuksiaan ja unelmiaan on askarrella unelmakartta. Siihen tarvitaan iso paperi- tai pahviarkki, kasa aikauslehtiä, sakset ja liimapuikko. Ensin selataan aikakauslehtiä ja saksitaan niistä kuvia ja tekstejä, jotka kuvaavat omia unelmia. Kannattaa olla rohkea ja saksia ihan reippaasti isonkin tuntuisia unelmia, jos ne vaan ovat tosia itselle. Seuraava vaihe on, että leikkeitä aletaan sommitella paperille ja tässä vaiheessa voi vielä miettiä, että mitkä ovat niitä oikeasti tärkeimpiä juttuja ja valita kauneimmat kuvat niitä edustamaan. Itse tein tällaisen unelmakartan kauan sitten. Katselin unelmakarttaani monen vuoden jälkeen ja huomasin, että lähes kaikki unelmat olivat toteutuneet. Tällä hetkellä kaikki niistä yhtä vaille ovat toteutuneet elämässäni. Se yksi unelma on sellainen, josta lakkasin unelmoimasta.

Tällä hetkellä taas seison yhdessä pisteessä, johon tajuan näin jälkikäteen pyrkineeni monien vuosien ajan. Tämäkään ei ole staattinen tila, niinkuin elämä ei koskaan ole. Mutta juuri nyt, olen siinä missä haluan olla ja elämä on hyvä näin tässä hetkessä.